KUNTIEN YHTEISEN VARAINHANKINNAN HISTORIAA
Ensimmäinen ”kuntarahoitus” 1909
Kuntien takauskeskuksen ja Kuntarahoituksen muodostama kuntien yhteinen varainhankintajärjestelmä syntyi takauskeskuslailla 1996. Mutta sen juuret ulottuvat yli sadan vuoden taakse.
1909 oululaiset ehdottivat muille kaupungeille, hankittaisiinko ulkomailta yhdessä laina. Syntyi Suomen kaupunkien ja maalaiskuntien keskuslainakassa, oman aikansa ”Kuntarahoitus”, ensimmäinen kunnallinen luottolaitos ja kaupunkien välinen lainayhteistyöyritys.
Keskuslainakassan perustaminen aloitti 80 vuotta kestäneen ajanjakson, jonka aikana kunnat, kuntajärjestöt ja erilaiset komiteat päätyivät kerta toisensa jälkeen samankaltaiseen ajatukseen: kuntien lainansaannin edistämiseksi tulisi perustaa kuntien oma luottolaitos tai yrittää yhdessä hankkia edullista ulkomaista rahoitusta.
Hankkeiden tarkoituksena on ollut kuntien lainansaannin turvaaminen ja kehittäminen. Niinpä niiden valmistelukin on usein sijoittunut hetkiin, joihin on liittynyt jonkinasteinen kriisi tai tilanne, jolloin rahaa ei kerta kaikkiaan ole ollut saatavilla.
Yritykset painottuivat 1920- ja 1930-luvuille, aikaan, jolloin kuntien lakisääteiset tehtävät lisääntyivät voimakkaasti, kunnallinen yhteistyö tiivistyi monin tavoin ja kuntien oli vaikea selvitä uusista, taloudellisista velvoitteistaan.
Mallina oli pohjoismainen kuntarahoitusperinne.
Tilanteessa, jossa Suomen Pankki valvoi tiukasti ulkomaista lainanottoa, varainhankinta vaati valtion takauksen ja kansantalous oli hauras ja haavoittuva, edistymisen mahdollisuudet oman lainaliikenteen pyörittämiseen vain olivat huterat.
Ennen ”vanhan” Kuntarahoituksen perustamista 1989 Keskuslainakassa jäi ainoaksi kunnalliseksi luottolaitokseksi, joka koskaan perustettiin. Yrityksiä oli useampia, mutta joka kerralla ne tavalla tai toisella epäonnistuivat.
Kunnallinen eläkelaitos kuntien ”vippikassana” 1967
Uusi käänne kuntien varainhankinnassa tapahtui 1967, kun Kunnallinen eläkelaitos (nykyinen Keva) alkoi myöntää kunnille lyhytaikaisia lainoja. Lainat olivat suuruudeltaan muutamia miljoonia silloisia markkoja ja ne tuli maksaa vuodessa, parissa takaisin. Mutta pankkilainoihin verrattuna Kunnallisen eläkelaitoksen lainat olivat edullisia ja kunnille siksi arvokkaita. Kuinka suureksi ”vippikassan” merkitys muodostui kuntien lainansaannin kannalta, ilmeni vasta vuosien päästä.
1996 syntynyt Kuntarahoituksen ja Kuntien takauskeskuksen muodostama kuntien yhteinen varainhankintajärjestelmä lähti orgaanisesti kehittymään aluksi juuri eläkejärjestelmän käteiskassan ja sittemmin rahastoinnin kautta.
Kunnallisen eläkelaitoksen rahastointi alkoi vuoden 1988 alusta. Rahasto alkoi karttua nopeasti. Eläkelaitos, joka muutti nimensä 1989 Kuntien eläkevakuutukseksi, valtasi nopeasti 25–30 prosentin osuuden kuntalainamarkkinoista ja vaikutti siten selvästi kuntien rahoitushuollon ja ylipäänsä lainamarkkinoiden kehitykseen. Ensimmäisenä vuotenaan se myönsi lainoja 187 miljoonan, vuonna 1990 jo 2,7 miljardin markan edestä. Pääosa oli kuntien pitkäaikaisia luottoja.
”Vanha” kuntarahoitus syntyy 1989
1980-luvun lopussa alkoi kypsyä ajatus erillisen, kuntia lainoittavan yhtiön perustamisesta. Tarkoitus oli, että vähitellen lainoitus voitaisiin siirtää Kuntien eläkevakuutukselta uudelle, perustettavalle kuntien luottolaitokselle.
Kuntien eläkevakuutus omistaisi uuden yhtiön osakepääoman kokonaan ja takaisi sen varainhankinnan. Samalla eläkevakuutuksen toiminta selkeytyisi ja se voisi keskittyä eläkerahoitukseen ja siihen liittyvään sijoitustoimintaan.
”Vanha” Kuntarahoitus perustettiin helmikuussa 1989. Syvä ajatus oli sama kuin 80 vuotta aiemmin perustetulla Keskuslainakassalla. Oululaisten reilu vuosisata sitten ideoiman keskuslainakassan tavoite oli kunnallisen lainarahoituksen uudistaminen ja turvaaminen. Toiminta-ajatus oli kuntien yhteistyön avulla hankkia varoja sekä kotimaisilta että kansainvälisiltä rahoitusmarkkinoilta ja lainata näitä varoja eteenpäin yksittäisille kunnille. Rahoituksen edullisuuden lisäksi tarkoituksena oli varmistaa rahoituksen saatavuus hankalissakin olosuhteissa.
Kuntien takauskeskus perustetaan 1996
Kuntarahoituksen liiketoiminta kasvoi nopeammin kuin osattiin aavistaa. Vuoden 1994 lopussa sen taso oli jo noin 8 miljardia markkaa. Varainhankinnan volyymin kasvaessa eläkevakuutuksen ja Kuntarahoituksen alkoi olla perusteltua eriyttää varainhankinnan takaukset kuntasektorin eläkejärjestelmästä ja siihen liittyvästä sijoitustoiminnasta.
Ensin ajatus oli perustaa uusi ”Kuntarahoitus-yhteisö”, joka operoisi suoralla kuntien yhteisvastuulla. Uuden yhtymän ongelmana olisi kuitenkin ollut, miten olla yhtä aikaa yhtiö ja viranomaistoimija. Päätettiin perustaa erillinen takauskeskus, jolla oli oma oikeushenkilöllisyys ja tehtävä. Samalla vältyttiin tilanteelta, jossa kunnat olisivat suoraan vastuussa toistensa veloista.
Juridisten selvitysten jälkeen lakiesitys valmistui nopeasti. Toukokuussa 1995 Kuntaliitto ehdotti sisäasiainministeriölle säädettäväksi lakia Kuntien takauskeskuksesta.
Esitysluonnos lähti kesäkuussa 1995 lausuntokierrokselle. Suuria vastakkainasetteluja ei syntynyt, lukuun ottamatta Suomen Pankkiyhdistyksen kriittistä kantaa.
Huhtikuussa 1996 lakiesitys annettiin eduskunnalle, ja eduskunta hyväksyi lain talous- ja hallintovaliokunnan tekemin muutoksin. Laki Kuntien takauskeskuksesta asui voimaan heinäkuussa 1996.
Lokakuussa 1996 Manner-Suomen 439 kunnasta vain 15 jäi takauskeskuksen jäsenyyden ulkopuolelle. Jäsenyhteisöjen asukasmäärä oli runsaat 5 miljoonaa, noin 99 prosenttia koko asukasmäärästä.
Nykyään takauskeskuksen pysyviä jäsenyhteisöjä ovat kaikki Manner-Suomen 294 kuntaa.
Kuntien takauskeskuksen 20-vuotisjuhlajulkaisu Ajatus yhteisestä lainasta – Kuntien varainhankinnan historiaa 1909—1996. Kirjoittaja Johanna Hietalahti.
